Pitkästä aikaa katsottu (taisin nähdä elokuvan viimeksi sen valmistumisvuonna) Lars von Trierin neronleimaus Dogville (2003) on - käytän käsitettä jälleen kerran - armoton, siunatun avoin, tarkkakatseinen elokuva, jonka estetiikka todistaa per se vaatimusta siitä, että taideteoksen on syytä tuoda rakennustelineensä, ruotonsa esille, olla pelkän pyörivän koneen sijaan särjetty kone + konepiirustus, jotta yleisöä ei upoteta turtuneena hivelyllä kyllästettyihin muotteihin - elokuvan on oltava allergisoivaa, ilman lääkkeitä tai haavasiteitä... näin Dogvillekin kiristää ruuvia kaulan ympärillä kuin pienen ”idyllisen” utopian tasapainoa järkyttävälle vieraalle Gracelle asennettu banaali vartiointikahle, pakottaa ihmisen verhot syrjään, kysyy onko koko kapineessa mitään hyvää ja päästää kärsimyksensä ansainneet tuskistaan, sillä maailma on parempi paikka ilman idyllin kuoren alla piilevää jätekasaa - maailma on parempi ilman Hollywoodia, voidaan tulkita (tai maailma on parempi paikka ilman pinnaltaan eheitä, sisältä pelkkää sakkaa ja kaaosta olevia televisiotuotteita), etenkin elokuvan onnistuneen, paljastavan lavasteratkaisun perusteella… Yhdysvalta-allegorian ohella Dogville on myös jälkispektaakkelin ajan ihanteellinen paikka, toisin sanoen viemäriin valuva joutomaautopia, Waste Land par exellance... von Trier viittaa selvästi utopioiden kulta-aikaan 1800-luvun loppuun: Dogville on suorastaan käsikirjan mukainen eristäytynyt, pieni mutta kirjava, monikeskinen työyhteisö, joka on kuitenkin aivan liian inhimillinen (päinvastoin kuin ideaaliset 1800-luvun utopiat) toimiakseen... näennäisen harmonian särkee ulkomaailmasta tullut Grace, Nicole Kidmanin näyttelemänä alleviivattu ruututähtien airut, jonka ilmeneminen kylään, jossa ei edes kuunnella uutisia radiosta, tärvelee sen väen kuin jokailtainen sarjaelokuvaehtoollinen ihmismielen: median viattomuuteen naamioitunut pahe tuo mädän esille… Dogville on samalla vinoutuma ns. sielu-utopioista, jossa ihmisen eivät asu utopiassa, vaan utopia asuu ihmisessä, selvä sukulaisuus löytyy ainakin herra B. Brechtin Schezuanin hyvään ihmiseen (”Der gute Mensch von Sezuan”, 1943), jossa hajonnut, moraaliton, apokalyptinen maailma ympäröi ihanteellista, liian ihanteellista sielua... utopiamaailmassa niin voikin olla, mutta Dogville on eräänlainen nahkoineen nurin käännetty utopia, jossa kulttuurin kärventämä ”hyvyys” on Troijan hevonen... paradoksaalista kaikessa on, että kyläläiset todella paljastavat oman luontonsa vasta Gracen saavuttua: hän ei siis sinällään tee heitä pahoiksi, vaan tuo heidän pahuutensa ilmi - ihminen ei ole pelkästään paha, vaan vielä valehtelee siitä itselleen, syö marjapiirakkaa kanelilla höystettynä... von Trierin moraalinen kysymys on pikemminkin esitys, luhistuminen valtavan haasteen edessä - mitä helvettiä ihminen voi enää tehdä?

”If there is any town this world would be better without this is it.”

"Now, given that kind of time span, it's just not easy to think of Ned Lud as a technophobic crazy. No doubt what people admired and mythologized him for was the vigor and single-mindedness of his assault. But the words "fit of insane rage" are third-hand and at least 68 years after the event. And Ned Lud's anger was not directed at the machines, not exactly. I like to think of it more as the controlled, martial-arts type anger of the dedicated Badass."

Se a quel tempo la nostra città aveva una forma di governo superiore alle altre, sarebbe giusto attribuirne il merito ai suoi re, su cui mi sono soffermato poco fa. Sono loro che hanno cresciuto il popolo educandolo al valore, alla giustizia e a una grande saggezza, e che ci hanno insegnato con il loro esemplare governo – parlo chiaramente sulla base dei fatti – che ogni costituzione è l’anima della città, e ha la stessa forza che ha l’intelletto sul corpo: ha potere decisionale su tutto, salvaguarda i beni, sa stornare le disgrazie; da essa dipende tutto ciò che accade nelle città.

quell'anima che nel politeia di platone è soffocata tra le ombre di una caverna.
ombre in cui danzano riflessi ombrati.

Pensa a uomini chiusi in una specie di caverna sotterranea, che abbia l'ingresso aperto alla luce per tutta la lunghezza dell'antro; essi vi stanno fin da bambini incatenati alle gambe e al collo, così da restare immobili e guardare solo in avanti, non potendo ruotare il capo per via della catena. Dietro di loro, alta e lontana, brilla la luce di un fuoco, e tra il fuoco e i prigionieri corre una strada in salita, lungo la quale immagina che sia stato costruito un muricciolo, come i paraventi sopra i quali i burattinai, celati al pubblico, mettono in scena i loro spettacoli».
«Li vedo», disse.
«Immagina allora degli uomini che portano lungo questo muricciolo oggetti d'ogni genere sporgenti dal margine, e statue e altre immagini in pietra e in legno delle più diverse fogge; alcuni portatori, com'è naturale, parlano, altri tacciono».
«Che strana visione», esclamò, «e che strani prigionieri!».
«Simili a noi», replicai: «innanzitutto credi che tali uomini abbiano visto di se stessi e dei compagni qualcos'altro che le ombre proiettate dal fuoco sulla parete della caverna di fronte a loro?»
«E come potrebbero», rispose, «se sono stati costretti per tutta la vita a tenere il capo immobile?»
«E per gli oggetti trasportati non è la stessa cosa?»
«Sicuro!».
«Se dunque potessero parlare tra loro, non pensi che prenderebbero per reali le cose che vedono?»
«E' inevitabile».
«E se nel carcere ci fosse anche un'eco proveniente dalla parete opposta? Ogni volta che uno dei passanti si mettesse a parlare, non credi che essi attribuirebbero quelle parole all'ombra che passa?»
«Certo, per Zeus!».
«Allora», aggiunsi, «per questi uomini la verità non può essere altro che le ombre degli oggetti».
«è del tutto inevitabile», disse.
«Considera dunque», ripresi, «come potrebbero liberarsi e guarire dalle catene e dall'ignoranza, se capitasse loro naturalmente un caso come questo: qualora un prigioniero venisse liberato e costretto d'un tratto ad alzarsi, volgere il collo, camminare e guardare verso la luce, e nel fare tutto ciò soffrisse e per l'abbaglio fosse incapace di scorgere quelle cose di cui prima vedeva le ombre, come credi che reagirebbe se uno gli dicesse che prima vedeva vane apparenze, mentre ora vede qualcosa di più vicino alla realtà e di più vero, perché il suo sguardo è rivolto a oggetti più reali, e inoltre, mostrandogli ciascuno degli oggetti che passano, lo costringesse con alcune domande a rispondere che cos'è? Non credi che si troverebbe in difficoltà e riterrebbe le cose viste prima più vere di quelle che gli vengono mostrate adesso?»
«E di molto!», esclamò.
«E se fosse costretto a guardare proprio verso la luce, non gli farebbero male gli occhi e non fuggirebbe, voltandosi indietro verso gli oggetti che può vedere e considerandoli realmente più chiari di quelli che gli vengono mostrati?»
«E'così », rispose.
«E se qualcuno», proseguii, «lo trascinasse a forza da lì su per la salita aspra e ripida e non lo lasciasse prima di averlo condotto alla luce del sole, proverebbe dolore e rabbia a essere trascinato, e una volta giunto alla luce, con gli occhi accecati dal bagliore, non potrebbe vedere neppure uno degli oggetti che ora chiamiamo veri?»
«No, non potrebbe, almeno tutto a un tratto», rispose.
«Se volesse vedere gli oggetti che stanno di sopra avrebbe bisogno di abituarvisi, credo. Innanzitutto discernerebbe con la massima facilità le ombre, poi le immagini degli uomini e degli altri oggetti riflesse nell'acqua, infine le cose reali; in seguito gli sarebbe più facile osservare di notte i corpi celesti e il cielo, alla luce delle stelle e della luna, che di giorno il sole e la luce solare».
«Certo! »
«Per ultimo, credo, potrebbe contemplare il sole, non la sua immagine riflessa nell'acqua o in una superficie non propria, ma così com'è nella sua realtà e nella sua sede».
«Per forza», disse.
«In seguito potrebbe dedurre che è il sole a regolare le stagioni e gli anni e a governare tutto quanto è nel mondo visibile, e he in qualche modo esso è causa di tutto ciò che i prigionieri vedevano».
«è chiaro», disse, «che dopo quelle esperienze arriverà a queste conclusioni».
«E allora? Credi che lui, ricordandosi della sua prima dimora, della sapienza di laggiù e dei vecchi compagni di prigionia, non si riterrebbe fortunato per il mutamento di condizione e non avrebbe compassione di loro?»
«Certamente».
«E se allora si scambiavano onori, elogi e premi, riservati a chi discernesse più acutamente gli oggetti che passavano e si ricordasse meglio quali di loro erano soliti venire per primi, quali per ultimi e quali assieme, e in base a ciò indovinasse con la più grande abilità quello che stava per arrivare, ti sembra che egli ne proverebbe desiderio e invidierebbe chi tra loro fosse onorato e potente, o si troverebbe nella condizione descritta da Omero e vorrebbe ardentemente "lavorare a salario per un altro, pur senza risorse" e patire qualsiasi sofferenza piuttosto che fissarsi in quelle congetture e vivere in quel modo?»
«Io penso», rispose, «che accetterebbe di patire ogni genere di sofferenze piuttosto che vivere in quel modo».
«E considera anche questo», aggiunsi: «se quell'uomo scendesse di nuovo a sedersi al suo posto, i suoi occhi non sarebbero pieni di oscurità, arrivando all'improvviso dal sole?»
«Certamente», rispose.
«E se dovesse di nuovo valutare quelle ombre e gareggiare con i compagni rimasti sempre prigionieri prima che i suoi occhi, ancora deboli, si ristabiliscano, e gli occorresse non poco tempo per riacquistare l'abitudine, non farebbe ridere e non si direbbe di lui che torna dalla sua ascesa con gli occhi rovinati e che non vale neanche la pena di provare a salire? E non ucciderebbero chi tentasse di liberarli e di condurli su, se mai potessero averlo tra le mani e ucciderlo?»

sistema al plasma e banda larga. inizia da qui uno dei possibili viaggi nella caverna verso. da un video, forte. duro. come un pugno allo stomaco. per quanto potrà durare in rete... starà anche qui.

un video accompagnato da un testo non meno forte. diretto. sfrondato alla fine di un solo passaggio che riguarda partiti e elezioni di cui m'importa nulla. il qualunquismo, il mobbismo, la tuttologia, il classismo, il gioco a chi occupa la poltrona di chi. sono tutte cose che qui non entreranno mai. qui invece si devia verso altre stanze. quelle dell'omologazione... voluta, diretta conseguenza delle nostre esigenze di vita quotidiana. massificazione necessaria. il punto è qui. e non se ne esce. senza massa. massificazione. nessun progresso. nessun palmare. nessun ultimo rimedio contro questa o quella malattia. il nulla in generale. e lì che entrano i giochi di potere necessari per mantenere equilibri che altrimenti si frantumerebbero come la più delicata (e costosa) opera di un Mastro Vetraio di Murano. i paletti che limitano i confini del convivere civile. civiltà intesa come socializzazione di pensieri. desideri. sogni. volontà. speranze. e... aggressività definita in quel viaggio darwiniano di cui siamo parte e anello. 

La scena del trattamento normalizzante tratto da "Arancia meccanica" di Kubrik, qui enucleato per rappresentare metaforicamente la riflessione sulla declinazione della violenza perpetrata dal mezzo televisivo sugli individui, diventa il filo rosso che percorre tutto questo contributo

Nei confronti della televisione cosa ne è del concetto di libertà. Quanta libertà è concepibile da parte degli individui, dei gruppi, della collettività ? Quanto in noi è comprensibilmente rubricabile come intimamente e specificatamente nostro e non frutto del pervasivo potere televisivo ? La televisione dunque. La televisione che si afferma come strumento d'omologazione e normalizzazione delle masse. La televisione che si sostituisce alla percezione della realtà. La televisione che come potente strumento educativo organizza la formazione del pensiero e del linguaggio che l'esprime. La televisione e la pubblicità che induce bisogni prima inesistenti, che fa mercato, odiens organizza ed orienta i consumi così come le opinioni su tutto ciò che "conta sapere".

L'uso dei telegiornali, delle trasmissioni apparentemente d'intrattenimento, i talk show condotti dagli opinion leader, filtrano, semplificano e determinano mentre orientano la lettura del mondo. Rendono insonni le notti dei telespettatori così come sono capaci di condurre con sapiente oppiacea maestria al tranquillo sonno dei giusti.

La televisione non appare mai ipocrita perché i confini del suo mondo coincidono con la realtà e il mondo che descrive e racconta ogni giorno nonostante tutte le disgrazie, le guerre, le epidemie possibili viene prontamente rimosso con un semplice cambio di canale che crea o ricrea una continuità ed una storia più rassicurante. E' il migliore dei mondi possibili e la libertà è precisamente quella d'esercitare la propria potestà sull'elettrodomestico tramite lo zapping.

Questa è la realtà e questa la libertà che ci è concessa ?

Tutto, nei palinsesti, contribuisce a realizzare una visione organizzata della vita dal risveglio mattutino all'ultima edizione dei tg fino al film al fuori orario . Anche la mobilità sociale ed il senso della vita è ideologicamente resa materia malleabile di trasmissione per le nuove generazioni attraverso la diffusione di una sottile formula di darwinismo sociale che sostiene la concezione mercificante della vita umana a cura della televisione.

E poi ancora le testimonianze dolorose di vita vissuta, la cronaca nera ammorbante, onnipresente che interviene finanche a condizionare le emozioni distraendole dai propri obiettivi esistenziali, reali.

Le trasmissioni pomeridiane determinano: ora un sentimento d'empatia, di solidarietà sociale utile ad arginare la rabbia nei confronti della propria condizione (che rischia d'essere interpretata per quello che è, condizione generale) o per diffondere timore ed insicurezza nei confronti di tutto ciò che risulta essere esterno al tranquillo perimetro che descrive il costante tram tram della vita famigliare.

L'immagine che scaturisce da tutto ciò è che la democrazia come sistema di governo risulta essere solo la forma di una più sostanziale organizzazione sociale piramidale e verticistica retta dai tecnocrati dei mezzi d'informazione al servizio dei poteri forti che definiscono nei fatti la condizione del nostro pianeta.

[...]

Dopo tutto la televisione serve ad imporre proprio questo. No ? Una banda larga.
In coda OMOLOGAZIONE di Pier Paolo Pisolini che circa 40 anni or sono ripercorreva con la sua acuta ed inattuale intelligenza le direttrici del significato di quello che sarebbe divenuto lo strapotere del mezzo televisivo.

c'è un video che tocca più da vicino il discorso di mass media e massificazione dell'informazione. anche qui si tratta di argomenti alla "effetto serra": non è più possibile tornare indietro senza perdere l'identità sociale, culturale, tecnologica che ci definisce oggi nei contesti quotidiani in cui ci muoviamo. e che non ci sono alternative valide di pronto-uso. anche da qui non se ne esce. e allora che se ne discute a fare? magari perché quella parete ombrata sul fondo comincia a dare nausea...

dal bianco e nero ai colori. oggi? qual'è lo stato dell'informazione? della massificazione. dei mass media in generale? per capirci: di stampa e televisione e dell'internet dove ci proiettiamo a buttar giù parole e pensieri? ma occhio anche qui! sempre di massificazione d'informazione si tratta. interessi di parte tra uno stacco e l'altro di verità.... comunque istruttivo...

e ora metti di uscire dalla caverna... troverai luce abbagliante o ti troverai nella Tua Personalissima Caverna ? e di nuovo un passo dopo l'altro a tentoni nell'oscurità verso quei riflessi ombrati così familiari.

almeno... c'è la consapevolezza di non essere più uno di quei personaggini colorati...

un tratto. due dimensioni. chiaro scuro e uno stampo.
prodotto di una “catena di montaggio” che richiama il nulla.

e da lì la rabbia! (e il dolore)

no. vuoi essere la canticchiante e danzante merda del mondo!
tu sei le tue scelte nel momento secondo in cui alzi gli occhi e da ombra diventi persona.
ché la vita è bella da morire... è bella da far male...
ci sono Persone COSTRETTE a chiedersi "oggi come sopravviverò?".
perfino loro "sorridono alla rugiada".
ci sono Persone. punto.

« Buonanotte. Quì è Radio Raptus, e io sono Benassi - Ivan. Forse lì c'è qualcuno che non dorme. Beh, comunque che ci siete oppure no io c'ho una cosa da dire. Oggi ho avuto una discussione con un mio amico. Lui è uno di quelli bravi: bravi a credere in quello in cui gli dicono di credere. Lui dice che se uno non crede in certe cose non crede in niente. Beh, non è vero: anch' io credo.»

« Credo che per credere, certi momenti, ti serve molta energia... »

Juri Andruchovyts

Hyllyssäni pitkään ollut, kerran vuosia sitten aloittamani mutta joskus pidemmän matkustuksen vuoksi kesken jäänyt ja hyllyyn tutulle paikalleen silmätikuksi palannut Juri Andruchovytsin Perversio (Loki-kirjat 2000), on kaikesta kikkanokkaisesta pikkunokkeluudestaan huolimatta erinomaisen välähtävä ja arkistoja sotkuun silottava kirja, kokeilevan proosan alkupala, joka on jatkuvasti vaarassa roihahtaa ja romahtaa kuin mikäkin Hindenburg, mutta säilyttää kuitenkin  malttinsa, vaappuen, kepeänraskaana ja uljaana leluna... keinojen karhunraudoistaan huolimatta se ei ole kovinkaan vaikealukuinen teos, joskin vaatii kapallisen pitkäjänteisyyttä palasten yhteen ymppäämisesssä (ilman fragmentaarisuutta teos olisi melkoista roskaa) ja äänten jatkuvassa varianssissa (voi lukijarukkaa, joka ei voi samaistua leppoisaan souturetkeen kanaaleilla), joista niistäkin suurin osa on kuitenkin hyvin perusteltuja, oikeastaan vähän liiankin kauas kättä lukijan suuntaan kurottavia, sillä luovan hämmennyksen hetkiä (...kuka puhuu? ...kenelle? ...miksi? etc.) ei juurikaan synny... yhtä kaikki Perversio riemuitsee ja leikittelee, sahaa linssiin mutta pyytää anteeksi... se kertoo ulkoisesti kumean tarinan ukrainalaisesti runoilijasta ja taiteilijasta Stan Perfetskystä (jolla on neljäkymmentä muutakin nimeä), joka kutsutaan Venetsiaan jonkinlaiseen hämärään seminaariin koskien "maailman postkarnevalistista päättömyyttä" - tämä on ulkoinen kehys, johon post-post -maailma asetetaan kieppumaan, särkymään, sätkimään ja leviämään kaikkialle kuin kirjat, joita yleisö viskoo seminaarin erään puhujan päälle, kunnes sivut, tiedot, koriste-esineet, vuosisatojen takaiset patsaat, kattokruunut ja ihmiset itse ovat suloisessa sekamelskassa, tarinoiden, valheiden ja historian krääsän vyyhdessä, mitä tapausta seuraa vain hillitön delirium ja katoaminen yliviritettyyn merkitystilaan... teos johdattaa harhaan mutta pitää suunnan ja alueen tiedossa kuin vanhan kaupungin sokkeloisilla kujilla kulkeva flanööri... se hämää mutta tunnustaa hämäyksensä samassa lauseessa ja jatkaa nikottelematta eteenpäin... Andruchovyts on kirjoittanut mainion kirjan, joka ainakin vuotta julkaisunsa jälkeen oli jo livistetty piiloon pokkarihyllyjen alustoiksi - aivan syyttä suotta, sillä teos tulisi nostaa uudelleenkin esiin, samoin kuin ukrainalainen kirjallisuus ylipäänsä, sillä siksi hillitöntä ideoiden draamaa, kaunista surua ja itäistä melankoliaa sieltä löytyy turpean tuulipukuteutoninkin tarpeisiin... näin Juri A. itse kuvailee teoksensa nimen takilaa:

"Kirjan ukrainankielinen nimi Perverzija heijastaa Venetsian kaupungin ukrainalaista nimeä, 'Venetsija' (vokaalit e-e-i-ja). Lisäksi nimi leikkii muutamalla ukrainalaisella ilmauksella: 'pervertos' joka tarkoittaa jonkinlaista yllättävää murrosta tai äkillistä muutosta, ja 'pryverztysja', joka puolestaan merkitsee tulla nähdyksi painajaisessa. Sitä paitsi nimi on foneettisesti hyvin lähellä päähenkilön Perfetskyn nimeä, ja siinä kuuluu etruskien kuolemanjumalan Perzu Verzun nimi (josta juuri juontuu myöhempi latinan sanan 'persona', joka alunperin on saattanut merkitä kuolinnaamiota). Naamio ja naamioituminen ovatkin monessa mielessä romaanin avainkäsitteitä. Mutta on parempi että muut kuin minä purkavat tätä." (Lokin haastattelu täällä).

*

”Sitten koitti aika, jolloin alue oli täynnä. Kun väestö kasvaa viisinkertaiseksi joka kolmaskymmenes vuosi, maan rajat tulevat pian vastaan, etenkin pienessä Herlandissa. He hankkiutuivat hyvin nopeasti eroon kaikesta laidunmaata käyttävästä karjasta — lampaista aivan viimeiseksi, muistaakseni. He olivat myös kehittäneet maatalousvaltaisen järjestelmän, jollaisesta en ole milloinkaan aiemmin kuullut. Sen yhteyteen liittyivät myös metsät hedelmä- ja pähkinäpuineen. Mutta tekivät he mitä hyvänsä, pian oltiin tilanteessa, jolloin heidän oli äkillisesti kohdattava "väestönkasvun tuoma paine". Kansan olot alkoivat käydä ahtaiksi ja siitä seurasi välttämättä elintason lasku. Kuinka naiset kansa sitten ratkaisi ongelman? Se ei tapahtunut "olemassaolon kamppailun" kautta, mikä olisi johtanut ainoastaan ikuiseen tuskissaan vääntelehtivien alikehittyneiden väkijoukkojen keskinäiseen taisteluun tilasta, jossa muutama ihminen on muita ylempänä väliaikaisesti ja suuret joukot murskautuvat alatasolla. Se olisi ollut ainoastaan vaivaisten ja rappioon ajautuneiden ihmisten toivoton kasvualusta vailla tyyneyttä tai rauhaa, vailla mahdollisuutta kehittää jaloja ominaisuuksia kansan keskellä. He eivät myöskään aloittaneet  kansastaan huolehtiakseen rosvoavia tutkimusmatkoja saadakseen lisää maata tai ruokaa joltain muulta. Ei laisinkaan. Neuvosto kokoontui pohtimaan asiaa. He olivat selvästi väkeviä ajattelijoita. Lopulta todettiin: "Kun ponnistelemme kaikkemme, on mahdollista että tietty määrä ihmisiä asuu tässä maassa niiden rauhan, turvan, terveyden, kauneuden ja kehityksen standardien mukaisesti joita vaadimme. Olkoon niin. Emme siis tee enempää ihmisiä."

Charlotte Perkins Gilman: ”Herland” (1915)

Näissä katkelmissa ilmenee mielenkiintoinen ajattelutapojen paradigman muutos, joka on ainakin osaltaan vaikuttanut siihen varhaiseen ekologiseen ajatteluun, joka kehkeytyy suomentamassani, ensi keväänä ilmestyvässä Charlotte Perkins Gilmanin feministisessä utopiassa Herland… suhteessa edelliseen, toimeksiannosta parhaillaan suomentamaani Ebenezer Howardin teokseen Huomispäivän puutarhakaupungit maapallo ja luonto vaikuttavat Gilmanilla herkemmiltä, alttiimmilta tuhoutumaan… toki syitä ajattelun poikkeavuuteen voi olla muitakin (vakaumus, etiikka, yksilölliset painotukset jne.), mutta mielelläni rakentaisin jonkinlaisen asteittain kavahtaneen taitekohdan luonnon pohjattoman hyödyntämisen ja sen varjelemisen välillä juuri 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle (joskin sitä esitti tavallaan jo William Morris teoksessaan Huomispäivän uutisia [kiitos Teemu M. - seuraavalla kerralla uudestaan] vuonna 1890) - utopiaromaanin tapauksessa on tietenkin kliseistä esittää miten paljon "aikaansa edellä" kirjoittaja on ollut tai mitä profetioita hän on onnistunut esittämään, mutta ekologisen ajattelun sekä esimerkiksi (ja eritoten) teollisen maito- ja lihatuotannon hävittämisen kohdalla tätä ei voi välttää Gilmanin utopiamaailmassa - tämä osoittaa ainakin se kuinka paljon me totumme pitämään tiettyjä kammottavuuksia itsestäänselvyyksinä jos kasvamme niiden parissa... juuri tämänkaltainen perspektiivin sysääminen vinoon saa meidät kenties näkemään oman brutaaliutemme… Howardin - kehtaisinko sanoa - maskuliinisessa maailmassa ekologinen eläminen on kyllä suurin hyve, mutta luonto näyttäytyy edelleen ihmistä varten käytettävissä olevana varastona, kun taas Gilmanilla se on jonkinlainen harmoninen kumppani, jolle annetaan myös jotain vastineena… luonnon kiertokulun käyttö sen omilla ehdoilla pikemminkin kuin ihmisen tarpeisiin on Gilmanin maailmalle tärkeä, kun Howard korostaa sitä, että kaupungin käsitettä olisi muutettava siten, että luonto tulisi lähemmäs ihmistä (mutta ei ihminen lähemmäs luontoa) - näen siis, että nyrjähdys varhaisten ekologisten ajattelijoiden (Howard, Morris) ja heidän varhaisten jälkeläistensä (Gilman jne.) välillä on nimenomaan siinä, että vaikka kumpikin nostaa luontoarvot korkealle, luonto ei ole enää hyväksikäytetty kohde… Howard ikään kuin antaa orjalle ihmisarvon ja pyytää hänet lounaspöytään kyökin puolelta, mutta tämä pysyy kuitenkin palvelijana, kun taas Gilman vapauttaa palvelijat tasa-arvoisiksi entisen isäntiensä kanssa, minkä seurauksena dikotomiat hajoavat (esimerkiksi tiedettä ja taidetta ei Herlandissa enää erotella länsimaisen tehokkuusajattelun tapaan, vaan tiede sulautuu osittain taiteeseen ja päinvastoin - tulokset ovat erilaisia kuin silkassa funktionaalisessa pyristelyssä) - "kaikki mikä tuli maasta myös palasi sinne."

Ein Wechsel der Kaste ist unmöglich, da die gewährte Ausbildung nur auf den vorgesehenen Beruf ausgerichtet ist. Ein selbstbestimmtes Leben wird dem Individuum also vom Regenten verwehrt, da die Auswahl des Berufes bereits in frühester Kindheit getroffen wird.

Wo will ich da wohl eine Aktualität für unsere heutige Politik finden?
Platon findet hier Lösungen auf heutige Probleme, nur leider sind seine Lösungen so radikal, dass sie nicht umsetzbar sind. Aber vielleicht findet sich in dieser Radikalität doch ein Merkmal, an dem wir uns heute noch ausrichten können.

Dass Kinder bei ihren Eltern aufwachsen dürfen gehört heute zu den unantastbaren Grunddrechten. Glauben zumindest viele. Die Möglichkeit der Ausnahmen ist groß. Das Jugendamt darf gefährdete Kinder in ein Heim stecken, Eltern dürfen ihre Kinder freiwillig zur Adoption freigeben, oder in ein Internat schicken. Der heilige Zusammenahlt der Familie ist gar nicht so heilig, wie oft behauptet wird. Und spätestens, wenn mal wieder eine Nachricht besagt, dass Eltern ihre Kinder getötet, misshandelt oder sonstwie geschädigt haben werden die Rufe laut, warum denn nicht früher jemand die Kinder da rausgeholt habe.

Platon nimmt die Kinder grundsätzlich sofort aus den Familien, damit ihnen dort nichts böses geschehe. "Oh aber das geht doch nicht! Es sind doch nicht alle Eltern schlecht." Nun das ist wieder eine Definition dessen, was wir unter guten Eltern verstehen.

Groß ist immer das Gerede, wie unterschiedlich die Chancen auf einen Universitätzugang für Kinder aus verschiedenen sozialen Schichten sind. Niemand ist überzeugt davon, dass die Kinder von Akademikern bessere Akademiker sein können, als Kinder von Landwirten oder Arbeitslosen. Dennoch wundert es niemand, dass dennoch die einen in einer für angehende Akademiker positiven Umgebung aufwachsen, während den anderen durch ihre soziale Umgebung ein Leben als Handwerker näher gelegt wird, ohne auf die individuellen Fähigkeiten der Kinder zu achten.

Weiter geht es am Ende dieser Ausbildung. Ungeachtet der Fähigkeiten und Interessen der Bürger, wird jedem ein gleiches Recht eingeräumt, an der Politik des gesamten Landes mitzuwirken. Menschen ohne jede pädagogische Erfahrung dürfen Bildungsminister werden, Menschen, die selbst ihrer Schuldenberge nicht Herr werden, dürfen den Finanzminister wählen.

Wäre es da nicht besser, wenn die platonischen Philosophenherrscher, die bestimmte Tugenden erfüllen müssen um ihre Regentschaft ausüben zu dürfen, die Geschicke des Staates leiten?

Diese Regenten denken nicht an ihren eigenen Vorteil, da sie dem Privatbesitz abgeschworen haben. Ein Diätenerhöhungsskandal kommt bei Platon nicht vor. Sie machen den Bauern keine unsinnigen Vorschriften, die die Lebensmittelpreise in die Höhe treiben und dennoch die Bauern an den Rand der Armut bringen, da sie wissen was gut und richtig ist.

Es scheint zwar als wären die Regenten in diesem Staat die freiesten Bürger, da ihnen allein die beste Bildung und die Macht über den Staat gehört. Aber im Gegenteil laden die Regenten die Verantwortung für alle anderen auf sich, geben damit mehr Freiheiten auf, als die anderen. Die Freiheit sich ein Leben voller Spaß und Vergnügen leisten zu können erkaufen sich die Bürger des dritten Standes mit der Freiheit der Philosophen an sich selbst denken zu können.

Die Freiheiten dieses dritten Standes will heute jeder genießen, sie sind das, was man in unserer postmoderenen Gesellschaft als Freiheit an sich versteht. Die Pflicht Politik zu betreiben verträgt sich aber nicht mit dieser Art von Freiheit. Selbst wenn es nur ein Kreuzchen alle vier Jahre ist, verlangt unser politisches System, dass diese Wahl nicht unreflektiert und nach persönlichen Vorlieben getroffen wird, sondern, dass persönliche Vorlieben hintangestellt werden und jeder Wähler sich selbst aktiv um die notwendigen Informationen kümmert, die er benötigt, um die richtige Wahl treffen zu können.
Einfacher wäre Platons Modell allemal.
Und wenn die Bürger es sich tatsächlich einfach machen, hätte Platon auch das bessere Modell.